Ensimmäiset suomalaiset farkut: Vaaksan farmarit
Keväällä 1954 Pääskylännrinnettä käveli Sörnäisten satamaan saapuneesta laivasta maihin tullut amerikkalainen merimies. Hän huomasi, kuinka pakettiautoon pakattiin porttikäytävässä vaatetustehtaalta kauppoihin toimitettavia vaatteita, ja kysyi, voisiko saada ostaa uudet housut. Jalassaan hänellä oli risaiset ja likaiset työhousut, joita ei ollut ehkä milloinkaan pesty. Vaaksan autonkuljettaja Juntunen ei osannut englantia, mutta ymmärsi, että mies oli kiinnostunut Vaaksan vaatteista. Hän ohjasi kysyjän toimitusjohtajan luokse.
Reino Lilja oli vuoden 1953 lokakuussa ollut Ylioppilaskunnan Laulajien (YL) kuoron kiertueella Amerikassa. Matkalla hänen tarkoituksenaan oli hankkia ideoita yritykselleen ja kehittää niistä liiketoimintaa. Hän tutustui matkallaan mm. uusiin vaatemateriaaleihin, kuten mm. pehmeä muovikalvo vauvojen vaippahousujen tai esiliinojen materiaalina, sekä talonpoikien käyttämien työhousujen vahva sininen kangas, joka oli jäykkää ja kestävää työhousujen kovaan käyttöön. Housuja myytiin ”farmers work clothing” nimellä myymälöissä. Materiaali oli kiinnittänyt huomiota erityisesti sen kestävyyden takia, sillä lasten haalareihin ja housuihin kaivattiin materiaalia, joka ei heti olisi polvesta puhki, kun pienet pojat saavat ne jalkaansa.
Matkan jälkeen ajatus työhousuista oli jäänyt kytemään tj Liljan ajatuksiin, ja kun hänen huoneeseensa ohjattiin likaiselta haiseva merimies, hän tunnisti heti tämän housut amerikkalaisten farmareiden käyttämiksi työhousuiksi. Hän ehdotti miehelle vaihtokauppaa: tämä saisi itselleen uudet housut ja myös takin, jos luovuttaisi omat housunsa. Mies valitsi itselleen harmaat teryleenihousut ja niihin sopivan tuulipusakan ja käveli tyytyväisenä ulos.
Mallisuunnittelija Laila Anttila ei sen sijaan ollut lainkaan tyytyväinen, kun johtaja toi hänen käteensä likaiset haisevat housut, ja komensi ottamaan niistä kaavat. Anttila kysyi, eikö housuja voisi ensin pestä, mutta johtaja Lilja kielsi sen, sillä silloin vaatteen malli voi muuttua, ja kaavoista ei tulisi alkuperäisen mallisia. Vaaksan ompelimon ja leikkaamon naiset kävivät vuorotellen katsomassa ja kauhistelemassa haisevia housuja, ja vitsailivat, että pyykkipoika nenässä voisi auttaa, kun housujen saumoja varovasti ratkotaan ja kaavoja piirretään.
Vaaksan toimitusjohtaja Reino Lilja antoi nimen: farmarit
Tulevan kauden mallisto oli jo suunniteltu ja myynti aloitettu, mutta nyt mallistoon lisättiin suuria odotuksia sisältävä tähtituote: farmarit. Vaaksa toi farmarit-sanan vaateostajien sanavarastoon.
Mallisuunnittelun ja tuotannon haasteena oli uskoa farmari-housujen punttien käyrään malliin. Housujen istuvuus todistettiin vasta, kun varaston jäykimmästä jäännöskankaasta ommeltiin mallihousut. Kaavojen sarjoitus alkoi. Samaan aikaan johtaja Lilja haki yhteyksiä farmareiden kangastoimittajiin. Etsintöjen jälkeen löytyi denim-kankaan välittäjä, mutta tuotanto oli myyty pääosin Amerikkalaisille työhousujen valmistaille. Hyvien liikesuhteiden ansiosta saatiin muutama pakka denim-kangasta, ja farmarit saatiin tuotantoon ja myynti aloitettiin.
Ostajat suhtautuivat aluksi epäillen housuihin kankaan jäykkyyden vuoksi, mutta Vaaksan tuotteiden laadukkuuten uskovat vakioasiakkaat suostuivat ottamaan koe-erät kauppoihin. Farmarit menivät kaupaksi hyvin nuorisomuodin nousevan vaikutuksen myötä – mutta ilo onnistumisesta oli ennenaikainen, sillä vaatekaupat alkoivat palauttaa farmareita kelvottomina tehtaalle takaisin. Ensimmäisessä pesussa farmarikankaasta lähtenyt väri koettiin huonoksi laaduksi. Turhaan asiakkaille selitettiin värin lähtemisen kuuluvan asiaan.
”Tehtaalle palautetuista pestyistä farkuista annettiin tutuille ja meidän lasten kavereille housuja ilmaiseksi. Isäni uskoi vahvasti tuotten tulevaisuuteen. Hän alkoi käyttää farmareita vakituisena vapaa-ajan housuinaan”, kertoo Reino Liljan tytär.
Syyskaudelle Vaaksa jatkoi farmareiden markkinointia ennenkuulumattomalla ulkomainoskampanjalla. Helsingin pääväylien jokaiseen lyhtypylvääseen kiinnitettiin Vaaksan farmareiden julisteet. Kauppoihin tarjottiin sinisten farmareiden lisäksi pojille myös mustia farmareita, ja tytöille vihreitä, punaisia ja valkoisia farmareita. Tyttöjen mallissa oli vetoketju vasemmalla sivussa – sillä eihän kukaan olisi voinut kuvitella tytöille vetoketjua eteen. Sinisten, mustien ja vihreiden farmareiden tikkaukset olivat keltaisia, mutta punaisissa ja valkoisissa housuissa tikkaukset olivat kankaan värisiä.
Kauppojen sisäänostajat alkoivat ymmärtää farmareiden idean, ja ostajille kerrottiin kaupassa etukäteen, että kankaasta kuuluu lähteä väriä pesussa. Samalla sana levisi farmareiden erityispiirteestä: mitä useamman kerran housut pesee, sitä miellyttävämmän pehmeäksi kangas muuttuu silti kankaan vahvuuden siitä kärsimättä. Farmareista alkoi tulla nuorison pintamuotia.
Vaaksan mallisuunnittelija Laila Anttila on kertonut, että näihin aikoihin Mattisen Teollisuuden mallisuunnittelija soitti hänelle kertoen saaneensa toimeksiannon purkaa yhdet Vaaksan farmarit ja ottaa niistä kaavat malliksi Mattisen omalle farmarituotannolle. Suunnittelija ei tahtonut uskoa housun punttien käyrää mallia oikeaksi, vaan tiedusteli, onko hän mahdollisesti ostanut kaupasta virheellisesti leikatut housut, jossa kangas on leikatessa liikkunut niin, että punteista on tullut käyrät. Mattisen Teollisuus toi markkinoille Vaaksa farmareiden mallin mukaiset James-merkkiset farmarit. Ja katujen varsia alkoi koristaa joka toisessa lyhtypylväässä tai joka toisella kadulla Helsingissä Jameksen mainoskset Vaaksan mainosten lisäksi.
Seuraavan parin vuoden aikana nuoriso vannoi joko Vaaksan farmareiden tai Jamesten nimeen – samaan tapaan kuin nuorison suosimasta jive-tanssista taistelivat kaksi koulukuntaa, ”Blunkan” (Åke kBlomqvistin) tai Terpsikoren koulukunnat.
Seuraavina vuosina farmareista oli tullut vahvaa nuorisomuotia Suomessa, ja markkinoille tuli lisää erilaisia kansainvälisiä farmarimerkkejä.
Myöhemmin tytöt alkoivat käyttää poikien housuja, ja tuotanto yksinkertaistui, kun naisten mallin sivussa olevasta vetoketjusta luovuttiin. Vuonna 1963 vihreistä farmareista tuli ainakin Helsingissä tyttöjen hittituote, kun Jack Lennonin ja Shirley McLanen tähdittämä filmi ”Irma la Douce” nosti vihreän värin nuorten naisten muoti-ilmiöksi.